1. Uusi tarina alkaa
Äiti istuutui Teon sängyn viereen jakkaralle, nosti jalan toisen päälle ja laski teekupin
viereensä lattialle.
– Nukkumaanmenoaika, hop hop.
Teo ei halunnut vielä nukkumaan. Hän järjesteli lelufiguureitaan ja kesällä rannalta
poimittuja kiviä ikkunalaudalle, ja oli kuin ei olisi kuullutkaan äitinsä hoputuksia. Täysikuu
paistoi kirkkaana ja loi lelu-ukkojen taakse pitkiä, juhlavia varjoja.
– En halua nukkua, Teo nurisi. – En halua käydä nukkumaan kesken hyvän leikin.
Äiti hymyili. – Voit herätä uuteen leikkiin, kun olet ensin nukahtanut. Hyppää nyt vain
sänkyyn.
Teo alkoi siirtyä vastahakoisesti kohti sänkyä. Juuri, kun hänen olisi pitänyt nousta
sängylle, hän vilkaisi äitiään, virnisti, pyörähti ympäri, kumartui ja kierähti kuperkeikalla
tavaroiden ja pölypallojen sekaan sängyn alle niin, että vain ilkikurisesti heiluvat varpaat
jäivät näkyville. Äitiä nauratti.
– No, aloitetaan tarina sitten näin.
Äiti rapsutti hellästi Teon varpaita samalla kun tapaili tarinan ensimmäisiä sanoja. – Olipa kerran…
Äiti mietti hetken ja jatkoi sitten:
– Olipa kerran, aina ja ikuisesti, Unien taikamaa Pomenia. Ihmisten maailmassa oli talvi ja ilta, mutta Pomeniassa oli varhainen kevät ja ihan uusi aamu. Hiirenkorvat avautuivat pehmoisina kuin untuvat ja kukat venyttelivät varsiaan. Talviuniltaan heränneet otukset, joiden turkissa oli unikieppejä ja painaumia, haukoittelivat niin, että leuat natisivat.
Unimestari Unonen… Muistatko Unimestari Unosen?
Teo nyökkäsi varpaillaan, ja äiti jatkoi. – Niin, Unimestari Unonen istui puun oksalla hiirenkorvien ympäröimänä. Hän oli kääriytynyt turkoosiin sadetakkiin ja tähysteli taivaalle kruunu päässään. Painavat pilvet lähestyivät hitaasti puiden latvoja raapien.
Ne kantoivat mukanaan painavaa vettä ja miettivät, minne voisivat kuormansa pudottaa.
Unonen huiskautti kärsimättömänä kättään ja hihkaisi: – Tänne, tänne, tervetuloa! Ja silloin alkoi ropista.

-Ote Pomenia-Unien Satumaa kirjasta.-

Julkaistaan vuonna 2018.