Muistatko vielä sen sadun? -lue tarinan taian voimasta läpi koko elämän

Mitkä olivat sinun lapsuutesi tärkeitä satuja? Oliko se satukirja, jota luettiin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes kirjan nurkat olivat hiirenkorvilla? Vai sama iltasatu, jonka osasit jo ulkoa, ja korjasit, jos lukija luki väärin? Muistatko vielä, minkä näköinen oli se lohikäärme, keiju tai pelottava mörkö? Minä muistan ja ihan varmasti sinäkin… ja silti halusin kuulla sadun aina uudelleen.

Ihan pienenä lempikirjojani muiden lukemana olivat Hanhiemon satuaarre (mm. Pikku pikku muija, Piparkakku poika) ja Tammen kultaiset sadut (mm. Pikku Karhu, Matti Majavan salaisuus, Meidän Mirri, Laivakoira ja Aku Ankan leikkijuna). Naurattaa vieläkin kuinka pienenä pähkäilin uskomattoman kauan sitä, että miten saisin itselleni samanlaisen junan kuin Akulla oli. No, minijunaa en saanut mutta KAIKKI Tammen Kultaiset kirjat sain, jotka ostin lapsilleni (okei…itselleni), kun minusta tuli äiti.

 

On mielenkiintoista huomata, kuinka paljon satu ja lastenkulttuuri on muuttunut ajan saatossa. Kuulun nimittäin siihen ikäluokkaan, missä satukirjojen möröt olivat oikeasti pelottavia mörköjä ja prinsessat prinsessoja niin ettei tottakaan. Hyvä oli aina hyvää ja paha…. pahaa. Lapsuudessani meille luettiin ihan muina mummoina ja pappoina niin Grimmin kammottavia tarinoita, sydäntä riipaisevia Hans Cristian Andresenin satuja, Topeliusta kuin Anni Swanin vuorenpeikkoja. Eipä jäänyt ala-asteella lukematta ”ne alkuperäiset siistimättömät” versiot Pinokkiosta, Hannusta ja Kertusta tai Tuhannen ja yhden yön tarinoistakaan.

 

 

 

Pelottiko mielikuvituksen ja satujen maailma? Tottakai ja hyvä niin. Näin aikuisena tiedän nyt, että hurjilla saduilla on HIRMUISEN SUURI ja MERKITTÄVÄ vaikutus lapsen persoonallisuuden kehittymisessä. Satujen avulla lapsi käsittelee turvallisesti syviä hallitsemattomia tunteitaan ja tuntemuksia, sekä siinä samalla vieläpä mittaillaan oikean ja väärän (hyvä-paha-moraali) suhdetta toisiinsa (Satujen lumous, Bruno Bettelheim). Vaikka sitä tarinoiden maailmaa välillä pelkäsi ja pelot hahmoineen tulivat joskus uniin, niin seikkailuihin pystyi luottamaan, koska lopussa hyvä aina voitti pahan. Se oli ja on edelleen tärkeää. Miksi? No siksi, että toivoa ei saa koskaan menettää. Kun saduissa on epäkohtia ja vääryyksiä, niistä opitaan, sekä silloin käsitellään ihan oikeita pelkoja ja ahdistuksia. Saduissa voidaan myös HAAVEILLA ISOSTI huolimatta siitä, ettei oikeassa elämässä olisi toivoa eikä haaveiden mahdollisuuksia olemassakaan. On arvo arvaamaton mielikuvitella mahdottomia ja seikkailla täysin purjein niin tyynessä kuin myrskytuulessa.

 

 

 

 

Suuri muutos satukirjallisuudessa tapahtui 80-luvulla. Tv, elokuvat ja videot jyräsivät ja viihde saapui virtahevon lisäksi olohuoneisiin. Leikki ja mielikuvitus eivät tietenkään loppuneet mutta satumaailma muuttui visuaalisemmaksi ja eloisammaksi. Lapsuudessani leffoina ja tv-sarjoina olivat aivan ykkösiä Peppi Pitkätossu, Katto Kassinen, Tuulihattu, Myyrä, Barbababas, Smurffit, Tohtori Sykerö, Rosvo-Roope ja vaikka mitä! Joulu oli taianomainen vuoden kohokohta, sillä silloin esitettiin aivan uskomattoman kauniisti toteutettuja Tšekkoslovakia-Puola-venäläisiä nukkeanimaatioita ja tuntemattomampia tarinoita. Ne loihtivat joulun odotukseen tunnelman jo kauan kauan ennen nostalgista Lumiukkoa. Ala-asteen kuudennella vaihdoin paksut satukirjat sarjakuviin: Aku Ankan taikaviittaan, Sudenpentujen käsikirjaan ja Asterixiin. Kuvamaailma, animaatiot ja myöhemmin pelit veivät kuitenkin eniten mennessään. Olin villi, vallaton, leikkivä ja luova lapsi, joka rakasti jännitystä, vauhtia, seikkailua ja hassuttelua. Siksi minuun upposi kaikki villi, vallaton jännittävä seikkailu, missä hurjasteltiin ja hassuteltiin tuhatta ja sataa!

 

 

Paljon on tapahtunut, pelimaailmassa pelailen (kun ehdin) ja aikaa kulunut, mutta tiedän, että lapsuudessa minulle luetut sadut kulkevat aina mukanani. Siellä ne ovat jossakin… syvällä sisimmässäni. Kerron sinulle yhden salaisuuden ja hoksauksen elämästäni. Aina joskus, kun tarvitsen lohtua ja voimaa suljen silmäni, ja palaan lapsuuteen peiton alle hetkeen, missä rakas mummoni  lukee minulle Pikku Tulitikkutyttöä. Tunnen sadun surun ja lohduttomuuden sekä sen, että hei, vielä on…yksi tulitikku jäljellä! Toivoa on, ja tunteet tulevat menevät. Ei sen kummempaa.
Tiesithän, että sadut, joita luet ilta illan jälkeen lapsillesi (tai kenelle tahansa), säilyvät myös heillä siellä ”jossakin”, ja kun on aika, ammennetaan niistä tuhansista tarinoista voimaa elämän loppuun saakka. Ja hupsista! Siinäpä se tarinan ja taian salaisuus: Saduissa on elämänvoimaa.

Tarinan taiassa on voimaa.

 

 

 

Jos tykkäsit, jaa tämä juttu muillekin!
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on LinkedIn
Linkedin

Viimeisimmät artikkelit

error: Content is protected !!