”Muistan vieläkin sen mielettömän upean tunteen, kun lapsena uskoin kaiken mahdottomankin olevan mahdollista. Luulin parhaan ystäväni Harrin kanssa oppivani lentämään, kunhan vain vielä vähän harjoittelisimme lisää. Ja kun sitten niiden miljoonien kerrossängyistä ja palotikkailta hyppimisten jälkeen, juoksimme innosta soikeana ulkona kovassa myrskytuulessa, lakanat kaulan ympäri sidottuina ja kädet levällään hyppien, pomppien, kirkuen niin silloin me todella lähdimme lentoon. Ja vielä illalla nukkumaan mennessäkin sydän pampatti rinnassa niin, ettei henkeä meinannut omalta innostukseltaan saada.
Ei lapsessa itsessään ja lapsen tarpeessa saada olla lapsi ole koskaan mikään muuttunut. Me loppuun palaneet oravanrahapyörässä juoksevat aikuiset itse olemme muuttuneet, sillä olemme unohtaneet, että lapsi on liian kaunis ollakseen aikuinen. Katsoessani omien lapsieni silmiin muistan, kuinka ihanalta tuntuikaan, kun osasin lentää…”
Koko lapsuuteni leikin, keksin tarinoita, piirsin satuolentoja, kuuntelin mummoni lukemia satuja, elämöin niitä muiden rasitukseen saakka majojen ja sotkuseikkailujen voimin k a i k k i a l l a. Luovuuteni rönsyili mielikuvituksissani, musiikissa, liikkumisessa ja seikkailuissa sammalmetsäisessä Kuusien kuiskeessa. Omassa sadunmaailmassani en koskaan ollut yksin eikä murheita ollut. Pomeniassa oli hyvä olla.
Mutta tapahtui kuten meille kaikille, sillä mitä isommaksi kasvoin sen vähemmän leikin ja lopulta unohdin sammalmetsäisen sadunmaailmani Kuusien kuiskeessa….
Sanotaan, että lapset syntyvät maailmaan vanhempiansa opettamaan. Tämä pitää paikkansa. Kun minusta tuli äiti minä jälleen muistin. En ollut unohtanut.
Olen jakanut Pomenian Unien Satumaan kertomukset lapsieni kanssa mitä ihmeellisimpinä iltasatuina, opettavaisina seikkailuina ja taikatarinoina. Kertomani tarinat kulkeutuivat sisarukselta sisarukselle, lapselta lapselle, suusta suuhun. Pomeniaa leikittiin leikein, elettiin lohikäärmeiden kanssa elämässä tässä ja nyt. Lapsieni oli hyvä olla. Minun oli hyvä olla. Sadunmaailmassa olimme kaikki onnellisia eikä mikään ollut mahdotonta.
Kymmenen vuotta kerroin Pomenian tarinaa satuhahmoineen Tinttu.comin lastenvaatemalliston kautta mutta itse Pomenian pidin muilta piilossa. Tuntui kuin aika ei koskaan ollut oikea sen jakamiseen, vaikka oikeasti en vain uskaltanut kertoa siitä kaikille. Pelkäsin, ettei minua eikä lapsuuteni salaista satumetsää Unien satumaassa ymmärretä tai nähdä. Mutta olin väärässä. Meitä pomenialaisia on paljon.
Olen vahvasti sitä mieltä, että meidän kaikkien, erityisesti aikuisten, tulisi antaa itsellemme lupa päästää irti ja hassutella, jotta voimme löytää ja vapauttaa luovuutemme ja leikkimielisyytemme. Lapset osaavat vielä huvitella mielikuvituksen voimalla, mutta aikuisuuden myötä tuo kyky usein häviää. Kuitenkin mielihuvittelun osaamisessa on oikeassa elämässä arvaamattoman suuri arvo: kyvyssä päästää irti, luoda uutta, leikkiä ja kuvitella mahdoton mahdolliseksi.
Kuuden lapsen äitinä, satutaiteilijana, kirjailijana ja ihmisenä, joka on viettänyt suuren osan elämästään satujen, tarinoiden, leikin ja mielikuvituksen parissa, tiedän vahvasti, miksi satukirja ei ole koskaan vain satukirja.
Ja miksi sadut ja satumaailmat eivät ole vain lapsia varten.
Niiden suurin arvo ei ole siinä, että ne viihdyttävät.
Niiden arvo on siinä, että niiden voimin seikkaillaan ja nostetaan esiin ominaisuuksia (taitoja), joiden varassa ihminen oppii, kasvaa, rakastaa, selviytyy, luo uutta ja löytää paikkansa maailmassa.
Mielikuvitus. Luovuus. Leikki. Uteliaisuus. Rohkeus.
Sinnikkyys. Ystävyys. Yhteistyö. Rakkaus. Kauneus.
Kyvystä kuvitella toisin.
